torstai 8. elokuuta 2013

Tasa-arvo lapsen kokemana



Päätin tehdä yhden aatehistorian blogimerkinnän muistellen omaa lapsuuttani, koska silloin löysin itseni monesti miettimästä että; ”Eihän tämä ole oikein” Toisin sanoen haluan kertoa miten kasvoin ja opin ymmärtämään elämän tosiasioita, kylässä, jossa aika oli jollain tapaa pysähtynyt.

Tämä merkintä alkaa siitä, kun nuorimmainen syntyi ja oli vanhempieni kauan kaipaama poika, kun oli jo neljä tyttöä talossa. Olin silloin kuuden vanha. En inhonnut uutta vauvaa tai ollut paljoa mitään mieltä olin vain tyytyväinen, että olin liian nuori vaihtamaan vaippoja.

Vasta kun pikkuveli läheni kouluikää aloin huomaamaan asioita. Ensinnäkin hän sai monesti tihutyönsä anteeksi, kun itse olisin siinä iässä joutunut nurkkaan tai saanut vähintään luunapin. Kaikenlisäksi veljelläni ei ollut nukkumaanmenoaikoja. Mutta ehkä eniten nuorena minun mieltäni kaivoi se, että veljeni sai melkein kaiken uutena, kuten hienon kauniin pyörän. (Tosin perheemme taloudellinen tilanne oli parantunut huomattavasti tässä vaiheessa) Itselläni oli ollut sama vanha pyörä toiselta luokalta ylä-asteen seitsemännelle. (’kasvunvaraa’, kuten isä sen aina selitti. Sama juttu suksien kanssa) Ihan hieno pyörä se oli, mutta se jumittui jo toisena päivänä kolmos-vaihteelle mikä ei ollut niin kivaa pienestä kakkosluokkalaisesta. Joten kävin läpi vaiheen, kun halusin olla poika, koska minäkin halusin uuden hienon pyörän, prätkähiiren ja pikkulegoja.

Tässä vaiheessa astuu kehiin läheinen naapurimme, jonka luona opin paljon uutta ja kuinka valehtelu ei ole aina väärin. (Valkoisia valheita saa joskus kertoa) Monesti muistan valittaneeni pikkuveljestäni naapurille kahvikupin ääressä, kuinka minun mielestä oli väärin, että tämä sai niin paljon anteeksi. Aina vuodatukseni jälkeen kävimme läpi saman keskustelun.
”Tiedätkö sinä mistä se johtuu, koska se on poika.”
”Mutta se on väärin!”
”Niin se on, kaikki lapset ovat aivan yhtä tärkeitä eikä ole väliä onko tyttö vai poika.”
Koulussa opin hieman lisää. Siellä meidän luokka oli hyvin pieni, meitä oli vain seitsemän, kolme tyttöä ja neljä poikaa. Välillä kun vain meillä oli tunnit opettaja halusi palkita sen sillä, että pelasimme tietopeliä. Mutta minä en ikinä oppinut pitämään tästä pelihetkestä, kun opettaja sanoi heti, että pelataan tytöt vastaan pojat. Hävisimme aina urheilukysymysten takia…
Käsityöt olivat myös kamalia joiltain osin. Kuudennella luokalla tytöt saivat olla alkukevään rättikässässä ja sitten siirtyä puutöihin. Minä jouduin olemaan kaksi viikkoa pitempään kutomassa yhtä sukkaa, koska en millään osannut sitä kanta osaa. (Tulokseksi tuli keppihevonen) Päästyäni viimein puukäsitöihin jouduin pettymään. Opettaja joka sitä veti oli sitä mieltä, että tytöt saa tehdä vain helppoja puutöitä, kun ei ne kuitenkaan osaa tehdä samoja asioita kuin pojat. Eikä meillä ollut mitään asiaa sorvin lähellekään ja vasta lyhyen inttämisen jälkeen sain käyttää kallista porakonetta kairan sijaan.
Lopuksi on mainittava, että kotikylässäni oli paljon viljelijöitä ja karjankasvattajia, joista aika moni sanoi että heidän poikansa sitten jatkaa tilaa, kun heistä aika jättää. Mitään ei sanottu tyttäristä. Tähänkin naapuri tuhahti monesti, että moni tiloista on tyttärien perimiä, joista meidän äitimme oli hyvä esimerkki.

Tiedän, että tämä merkintä saattaa vaikuttaa typerältä, mutta lapsena nämä oli tärkeitä asioita ja omasta mielestäni tämä oli hyvä esimerkki siitä miten opin lapsena mitä tasa-arvo merkitsee, vaikka se ei aina toteutuisikaan.

(P.S. Lapsuuteni oli silti mukava ja muistelen sitä lämmöllä, vaikka en niitä pikkulegoja koskaan saanutkaan. )

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.