maanantai 19. elokuuta 2013

Yksinäiset yksilöt laumassa

Ihmiset ovat yksilöitä, jotka pakotetaan toimimaan ryhmissä halusivatpa he sitä tai eivät. Tavallaan kuka tahansa voi hengailla yksikseen kotona, tanssia yksin, tehdä töitä yksin tai käydä kaupassa yksin tai tehdä näitä kaikkia muiden kanssa. Periaatteessa eläminen täysin ilman muita ihmisiä/ eläimiä on melko mahdotonta. Silti monet meistä haluavat olla yksin. Jossakin kohdassa tulee kuitenkin raja vastaan ja ihminen lähtee etsimään enemmän tai vähemmän tietoisesti muita, joidenka kanssa voi olla vuorovaikutuksessa. Yksin eläminen täysin ilman minkäänlaista vuorovaikutusta muiden kanssa on mahdotonta. Ihmiset ovat yksilöitä eläen laumassa. Yksin laumassa.

tiistai 13. elokuuta 2013

Kaikki mitä teemme jää historiaan!

Kuulostaa varsin mainiolta, kun tietää että jätät jälkesi tähän maailmaan, halusit tai et. Paitsi jos mokaat. Mitä jos teet niin suuren virheen vahingossa, että siitä puhutaan vielä kauan aikaa, eikä millään hyvällä tavalla. Virheen, joka vaikuttaa kauan aikaa, moniin ihmisiin? Virhe, jonka takia jälkisukupolvet tuskastelevat ja jälkeläisesi saavat olla astetta varovaisempia, ettei tee mitään, mikä pahentaisi asiaa. Entä jos jätätkin jälkesi hyvällä tavalla? Entä, jos teet elokuvan, kirjoitat kirjan tai sävellät musiikkia, joka pelastaa elämiä. Mitä jos onnistut kirjoittamallasi kirjalla pelastaa jonkun ihmisen päivän, tai varmistat hänen tulevaisuuden, mitä jos kirjoitat kirjan, jossa kerrot, että ehkä olemme mitä olemme monistakin syistä ja ehkä emme koskaan saa tietää kaikkia. Vaikka meillä ei ole valtaa valita, mistä tulemme, voimme silti valita minne menemme. Voimme silti tehdä asioita ja voimme silti ajatella että ne ovat okei. Entä, jos joku, joka tarvitsee muuta ajateltavaa ei olekaan lukemisen suurin ystävä, hän voisi katsoa elokuvan, joka tekee hänelle saman asian. Muuttaa hänen tapansa ajatella asioita ja tulevaisuus alkaa näyttää valoisalta.

Ovatko filosofit elitistejä?

Saattaa kuulostaa vähän pyöristetyltä ja liioitellulta mutta useat enemmän tai vähemmän filosofit ovat sanoneet, ei tarkalleen näillä sanoilla mutta itselleni käännettynä, että tavalliset ihmiset ovat idiootteja ja filosofien täytyisi hallita maita. Ajatushan sinänsä on ihan kiinnostava ja olisi mielenkiintoista nähdä, millainen se maa olisi. Tosin tuntuu myös, että filosofeilla on paljon ideoita, mutta entäs toteuttaminen? Olisiko se sellaista, että linnakkeessa istuu hallitseva filosofi, joka pähkäilee asioita, mutta joku muu saa hoitaa toteutuksen, sillä eihän pelkkä asioiden pyörittely välttämättä mitään auta, varsinkin, kun se tuntuu vievän niin paljon kallisarvoista aikaa. Kaikki saattaisi olla ihan okei, kunnes filosofi olisi liian tietoinen omasta vallasta ja pitäisi itseään muita parempana.

Voiko taikausko olla uskonto?

Voiko oman uskonnon perustaa ilman sen kummempaa pätevyyttä? Tarvitseeko olla monen vuoden koulutus ja muita hienouksia, että voit olla tarpeeksi viisas perustaaksesi itse jotakin? Mitä, jos ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, mutta on täysin taikauskoinen. Taikausko ei olisi minkäänlainen kuin jo olemassa olevat uskonnot. Se on sellainen mihin kaikki saavat uskoa. Sitä ei tyrkytetä väkisin. Se on vain olemassa. Siihen voi liittyä kuka tahansa ja uskoa ihan mihin itse haluaa. Siihen ei tarvisi edes liittyä, senkun vain uskoo. Voisi olla muutamia ”pyhäköitä” olemassa, mihin taikauskoiset voisivat kokoontua jos siltä tuntuu ja vaihdella kuulumisia muiden samanhenkisten kanssa. Tosin tämähän on jo täysin mahdollista. Jos uskoo johonkin, voi siitä perustaa vaikkapa blogin, jota muut kiinnostuneet alkavat lukea ja voivat kommentoida ja he voivat keskenään järjestää jonkun tapaamisen missä vaihtavat kuulumisia. Kukin saa uskoa mihin haluaa ilman, että kukaan sanoisi sitä lapselliseksi tai että kenellekään ei naurettaisi sen takia mihin hän uskoo.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

...


Liberalismin ideana on yksilön vapaus, saa itse valita ja tehdä omat päätöksensä, kunhan ei loukkaa muiden vapautta omalla toiminnallaan.
Mutta miten se yksilön vapaus toimii, kun yleinen mielipide rajoittaa ihmisten elämää.
Kovin moni ei uskalla mennä vastavirtaan ja olla sitten hyljeksittynä tai silmätikkuna. Helpompaa on mennä virran mukana, mutta onko se mukavampaa? Eikö olisi paljon parempi tehdä ihan niin kuin itse haluaa.

Itselläni tulee väkisin mieleen kohteliaisuussäännöt. Kaikki ne periaatteessa osaa jotenkuten, mutta silti välillä ei yhtään haluaisi seurata niitä, jos toinen käyttäytyy tyhmästi.

lauantai 10. elokuuta 2013

Jotain mitä ajattelen uskonnosta



Minun lapsuudessani kaikki kävivät pyhäkoulua, ei niinkään uskonnon vuoksi, vaan kilpailtiin siitä kenellä oli eniten tarroja pyhäkouluvihossa. Itselläni ei ainakaan ollut mitään muuta syytä. Sillä luulen, että lapsena uskoin vain nykyhetkeen, ihmissusiin, vampyyreihin, mörköihin ja hauskanpitoon. Enkä muutenkaan miettinyt mitä uskonto oikeastaan tarkoittaa, silloin vain ajattelin, että se on osa joidenkin ihmisten arkielämää, mikä osuu minun mielestä aika lähelle sitä mitä uskonto monelle on.
Rippileirillä opettelin ulkoa kaikki minkä piti, jonka jälkeen unohdin ne heti. Enkä ole tähänkään päivään mennessä tarvinnut mitään siellä oppimaani.

Vanhetessa loittonin uskonnosta kokonaan ja koin paljon helpommaksi sen, etten usko mihinkään. Minulle moni uskonto kuitenkin ovat yksi ja sama asia, ihmiset vain tappelevat sen antamasta viestistä. Periaatteessa on aivan sama mihin uskonnonlahkoon ihmiset kuuluvat tai mihin uskovat, kunhan eivät käyttäydy tai tee typeriä asioita sen varjolla. Valitettavasi sellaisia ihmisiä kuitenkin löytyy liiankin monta.


torstai 8. elokuuta 2013

Eksistentialismi elämässäni



Vaikka tunneilla käsiteltiinkin eksistentialismia vain vähäsen, niin itselleni se oli kiinnostavin aihe. Aiemmin olin törmännyt käsitteeseen, kun tein esitelmää Cowboy Bebop –animesta.
Siinä päähenkilöt elävät päivästä toiseen etsien merkitystä elämäänsä vanhojen menneisyydessä tehtyjen päätösten kolisten kaapissa aika ajoin muistuttaen itsestään ja väistämättömästä uudelleen kohtaamisesta.
Minä kallistun ehkä enemmän ranskalaisen eksistentialismin puoleen, sillä pidän siitä ajatuksesta, että ihminen luo itse merkityksen elämälleen vaikka se onkin osittain ahdistava ajatus.  Päätöksiä tekee koko elämänsä ajan ja jokainen niistä muovaa sinua koko ajan, joten periaatteessa sitä ei ole koskaan täysin valmis. Ainakin minä ajattelisin näin, sillä ainakin selittyisi miksi ei välttämättä ole ikinä täysin tyytyväinen, kun aina löytyy jotain uutta. 

Vaikka joskus saatankin ahdistua miettimällä menneisyyttä, en kuitenkaan vatvo liikaa menneisyyden päätöksiä, koska se on jo tapahtunut ja ne päätökset ovat jo muokanneet minua eteenpäin. Siellä on hyviä ja huonoja päätöksiä ja joitakin tulen aina katumaan. Onnistun silti olemaan tyytyväinen elämääni suurimman osan ajasta ja ainahan voin karata omiin ajatuksiini, jos elämä alkaa liiaksi ahdistamaan.
Kaikenlisäksi vaikka itse pyrin muodostamaan minäkuvani omilla päätöksilläni niin silti muidenkin mielipiteet, päätökset ja ympäristö vaikuttavat siihen mikä minä olen.  Mitä luultavammin muut näkevät minut erilaisena, kuin minä näen itseni. Vähän niinkuin se, että näen sinisen eri sävyisenä kuin muut sen näkevät.
Aika useasti löydän itseni toistamasta samaa lausetta itselleni ja muillekin; ”Ihan sama mitä muut sinusta ajattelee, kunhan sinä olet tyytyväinen siihen mitä teet tai pidät ylläsi.”  Vaikka muiden mielipiteet muokkaavatkin minua, niin minulla on silti vapaus vaikuttaa siihen, miten ne minua muokkaavat.

Tasa-arvo lapsen kokemana



Päätin tehdä yhden aatehistorian blogimerkinnän muistellen omaa lapsuuttani, koska silloin löysin itseni monesti miettimästä että; ”Eihän tämä ole oikein” Toisin sanoen haluan kertoa miten kasvoin ja opin ymmärtämään elämän tosiasioita, kylässä, jossa aika oli jollain tapaa pysähtynyt.

Tämä merkintä alkaa siitä, kun nuorimmainen syntyi ja oli vanhempieni kauan kaipaama poika, kun oli jo neljä tyttöä talossa. Olin silloin kuuden vanha. En inhonnut uutta vauvaa tai ollut paljoa mitään mieltä olin vain tyytyväinen, että olin liian nuori vaihtamaan vaippoja.

Vasta kun pikkuveli läheni kouluikää aloin huomaamaan asioita. Ensinnäkin hän sai monesti tihutyönsä anteeksi, kun itse olisin siinä iässä joutunut nurkkaan tai saanut vähintään luunapin. Kaikenlisäksi veljelläni ei ollut nukkumaanmenoaikoja. Mutta ehkä eniten nuorena minun mieltäni kaivoi se, että veljeni sai melkein kaiken uutena, kuten hienon kauniin pyörän. (Tosin perheemme taloudellinen tilanne oli parantunut huomattavasti tässä vaiheessa) Itselläni oli ollut sama vanha pyörä toiselta luokalta ylä-asteen seitsemännelle. (’kasvunvaraa’, kuten isä sen aina selitti. Sama juttu suksien kanssa) Ihan hieno pyörä se oli, mutta se jumittui jo toisena päivänä kolmos-vaihteelle mikä ei ollut niin kivaa pienestä kakkosluokkalaisesta. Joten kävin läpi vaiheen, kun halusin olla poika, koska minäkin halusin uuden hienon pyörän, prätkähiiren ja pikkulegoja.

Tässä vaiheessa astuu kehiin läheinen naapurimme, jonka luona opin paljon uutta ja kuinka valehtelu ei ole aina väärin. (Valkoisia valheita saa joskus kertoa) Monesti muistan valittaneeni pikkuveljestäni naapurille kahvikupin ääressä, kuinka minun mielestä oli väärin, että tämä sai niin paljon anteeksi. Aina vuodatukseni jälkeen kävimme läpi saman keskustelun.
”Tiedätkö sinä mistä se johtuu, koska se on poika.”
”Mutta se on väärin!”
”Niin se on, kaikki lapset ovat aivan yhtä tärkeitä eikä ole väliä onko tyttö vai poika.”
Koulussa opin hieman lisää. Siellä meidän luokka oli hyvin pieni, meitä oli vain seitsemän, kolme tyttöä ja neljä poikaa. Välillä kun vain meillä oli tunnit opettaja halusi palkita sen sillä, että pelasimme tietopeliä. Mutta minä en ikinä oppinut pitämään tästä pelihetkestä, kun opettaja sanoi heti, että pelataan tytöt vastaan pojat. Hävisimme aina urheilukysymysten takia…
Käsityöt olivat myös kamalia joiltain osin. Kuudennella luokalla tytöt saivat olla alkukevään rättikässässä ja sitten siirtyä puutöihin. Minä jouduin olemaan kaksi viikkoa pitempään kutomassa yhtä sukkaa, koska en millään osannut sitä kanta osaa. (Tulokseksi tuli keppihevonen) Päästyäni viimein puukäsitöihin jouduin pettymään. Opettaja joka sitä veti oli sitä mieltä, että tytöt saa tehdä vain helppoja puutöitä, kun ei ne kuitenkaan osaa tehdä samoja asioita kuin pojat. Eikä meillä ollut mitään asiaa sorvin lähellekään ja vasta lyhyen inttämisen jälkeen sain käyttää kallista porakonetta kairan sijaan.
Lopuksi on mainittava, että kotikylässäni oli paljon viljelijöitä ja karjankasvattajia, joista aika moni sanoi että heidän poikansa sitten jatkaa tilaa, kun heistä aika jättää. Mitään ei sanottu tyttäristä. Tähänkin naapuri tuhahti monesti, että moni tiloista on tyttärien perimiä, joista meidän äitimme oli hyvä esimerkki.

Tiedän, että tämä merkintä saattaa vaikuttaa typerältä, mutta lapsena nämä oli tärkeitä asioita ja omasta mielestäni tämä oli hyvä esimerkki siitä miten opin lapsena mitä tasa-arvo merkitsee, vaikka se ei aina toteutuisikaan.

(P.S. Lapsuuteni oli silti mukava ja muistelen sitä lämmöllä, vaikka en niitä pikkulegoja koskaan saanutkaan. )